Kymmenen viikkoa.

Kummallista miten nopeasti aika täällä menee. Kun ajattelee sitä, että vuosi on kohta ohi, niin päällimmäisenä tunteena on lähinnä hämmennys. 

Aika Japanissa on kohta lopussa, enkä mä oo tehnyt kaikkea tai nähnyt kaikkea mitä haluaisin! Tuntuu, etten osaa japania niin hyvin kuin pitäisi! Ajatukset tulevaisuuden suhteenkaan ei tunnu yhtään selkeämmiltä kuin tänne lähtiessä: ei ole gradun aihetta selvillä, en tiedä mitä työtä haluan tehdä, eikä ajatus opinnoista syksyllä Helsingissä (josta vuorostaan moni tärkeä ystävä lähtee vuodeksi vaihtoon ulkomaille) innosta paljoakaan. Tiedostan kyllä sen, että ei kaikilla tarvitse olla kunnianhimoa ja halua tulla tutkijoiksi, jatko-opiskelijoiksi ja tohtoreiksi. Mutta jos jostain saisi sitä tietoa ja taitoa kirjoittaa edes se gradu. Ja mielellään ennen kuin oon ihan ikäloppu.

Niin, täällä se ikäkin nousee välillä kummastelun aiheeksi. Oon saanut kuulla olevani 超お姉ちゃん/chô-oneechan eli "toooosi isosisko". Tuo isosisko/vanhempi sisko -nimitys on siis usein käytetty vanhemmista naispuolisista henkilöistä. Eli siis ihmeteltiin, että jopas olen jo vanha. 25-vuotias on täällä sellainen ikä, että pitäisi olla jo hyvinkin kiinni työelämässä, mielellään myös naimisissa tai ainakin matkalla sinne. Suurin osa näistä Wasedankin ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoista on 19-20-vuotiaita, eli monet ihan lapsia vielä, vanhempiensa luona asuvia. Joten ei liene ihme, että välillä tuntuu elävänsä ihan eri maailmassa, kuin monet opiskelutoverit. Maailmankuva ja käsitys asioista on aika erilaisia. Tää varmaan osaltaan selittää sitä, miksi täältä Wasedasta ei ihan hirveästi ole löytynyt japanilaisia sydänystäviä tämän vuoden aikana. On toki ystäviä ja kavereita, joita näkee useammin kuin toisia, ja joiden kanssa tulee enemmänkin juteltua jne, mutta useimpien kanssa juttelu jää todella pinnallisiin aiheisiin. Mutta tällä erää ei enempää valitusta näistä ihmissuhteista japanilaisten kanssa. Voisin jatkaa aiheesta vähän pidempäänkin, teen sen sitten ehkä joskus myöhemmin. 

Pääpointti tänään siis se, että viime aikoina moni asia on tosiaan enemmän tai vähemmän mietityttänyt. Välillä en haluaisi millään tämän vuoden olevan ohi. Nähtävää, koettavaa ja opittavaa on täällä vaikka kuinka. Välillä kuitenkin haluaisin just nyt takaisin Suomeen. Mutta yleensä sen jälkeen tulee huono omatunto, sillä ihan niin kuin johonkin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluisi se, että ajatusten pitäisi olla luokkaa "Aaa kaikki Japanissa on niin ihanaa! Haluan jäädä tänne, Suomessa ei oo mitään. Tulee niiiiin ikävä kaikkia ja kaikkea täällä." Pitäisi nauttia enemmän kaikesta ja (mun inhokkisanonnan mukaisesti:) "ottaa kaikki irti" tästä vuodesta, eikä miettiä tulevaa.

Joka tapauksessa. Asiat on täällä kuitenkin ihan hyvin, Japani ja Tokio on edelleen kivoja ja mukavaa tekemistä riittää, joten no worries. On vain pysäyttävää aina välillä tajuta, kuinka lyhyt elämä on. 

Loppukevennyksenä mun Cheat Sheet yhtä koetta varten. Tiivistettynä kaikki mitä tarvitsee tietää YK:sta! Tätä kurssia vetävän proffan sanoin: Memorizing is a nice thing, but eventually everything you have memorized will vanish. The cheat sheet will remain. ♡

(P.S. Luin muuten vähän aikaa sitten Ilta-sanomien sivuilta jonku artikkelin, jossa kerrottiin "miksi vasenkätisyys pilaa elämän". No sen mukaan me murehditaan kuulemma enemmän kuin oikeakätiset, ja kulutetaan enemmän aikaa päätöksen tekemiseen. Ja tää on ainakin Sonjan mukaan havaittavissa mun kohdalla... Hmmmm, menisköhän tää nyt sen piikkiin?)

Sellainen maanantai.

Nojoo, just kun kerkesin kehua mun ihanaa polkupyörää, se menee ja pettää!

Aamulla kouluun lähtiessä huomasin, että takarengas oli puhki. Miks just tänään, kun olin muutenkin vähän myöhään liikkeellä?! Normaalisti varaan koulumatkaan sellaiset reilu 40 minuuttia, vaikka tiedän että matkasta selviää alle puolen tunnin. Mutta ajattelen aina, että voinpahan ainakin ajella rauhallisesti (mitä en loppujen lopuksi ikinä kuitenkaan tee!) ja muutenkin luennolle on kivempi mennä, jos ei oo ihan hengästynyt ja hikinen. Tänään sitten, kun aamutoimissa kestikin normaalia kauemmin (lue: kun torkutin pari kertaa liikaa) ja pääsin matkaan normaalia myöhemmin, olikin pyörän selkään noustessa ikävä yllätys. No, kävely- ja metrohommiksihan se sitten meni, ja viikko alkoi mukavasti pienellä myöhästymisellä. Voivoi. Pyörä on kuitenkin nyt korjattavana tuossa läheisessä pyöräliikkeessä, ja saan sen illalla.

Ja mitäs muuta tänään... Yhdellä luennoilla keskusteltiin Michael Jacksonin Black or White videosta ja siitä, mitä sillä videolla halutaan sanoa. Toisella luennolla sain tietää, miten YK:hon pääsee töihin. Ymmärsin sitten, ettei YK todennäköisesti tule olemaan mun työnantaja tässä elämässä, koska en osaa ranskaa enkä mitään muutakaan YK:n virallisista kielistä englannin lisäksi. Tulevaisuuden ammatinvalintakin helpottui huomattavasti kun voin tämänkin ruksia pois vaihtoehtojen listalta.

Mut nyt lähdenkin jo hakemaan pyörää, ja sitten täytyykin vissiin miettiä jotain päivällistäkin. Huoh.

五月病

Tiedättekö sen tunteen, kun loman jälkeen paluu takaisin arkeen, töihin ja opiskeluun on super uuvuttavaa. Sitä on liikkeellä, ainakin täällä Japanissa, ja sille on muuten nimikin, gogatsubyo (五月病). Toukokuun alussa ollut Golden Week (viikon sisällä useita peräkkäisiä kansallisia vapaapäiviä = viikko lomaa, jee) on takana ja viikon verran on jo yritetty palautua opiskelurytmiin. Eli siinä missä suomalaiset opiskelijakollegat alkavat virittäytyä kesätöihin ja lomatunnelmiin, täällä Japanissa yliopisto-opiskelijoilla opiskelutahti sen kun kiihtyy. Reilun viikon päästä on ensimmäiset mid-term kokeet, minkä pitäisi varmaankin alkaa myös suunnitella erään kurssin esitelmän aihetta ja sisältöä. Ja vaikka mulla on luentoja vain maanantaista torstaihin, vaikuttaa siltä, että kyllä sitä työtä ja tehtävää riittää näissäkin kursseissa mitä oon ottanut. Ja keskiviikot ja torstait luennot alkaa jo yhdeksältä, eli kohtalaisen aikaisilta aamuherätyksiltäkään ei voi välttyä.

Ja niin! Oon tsempannut sen pyöräilyn kanssa! Koulumatkat Nakanosta Wasedaan taittuu näppärästi pyörällä nykyisin. Aluksi aikaa meni melkeen 40min, kun ajelin pyöräteitä jalankulkijoiden seurassa, mutta nykyisin riittää 25 minuuttia, kun oon löytänyt paremman reitin ja siirtynyt autokaistoja pitkin ajelemaan. Tosin siinä on joka kerta oma jännityksensä ja pelkonsa, kun tukka putkella ajelee autojen kanssa. Liikenne on ihan hullua, ja taksit varsinki on ihan törkeitä kun ne ei yhtään katso, että meinaako ne kiilalta meitä pyöräilijöitä. Pyöräilykypärä ois mukava, mutta harmi vaan kun oon nähnyt ainoastaan pikkulasten malleja. :/

Mun mama-chari ♥!

Uljas, mutta hieman ulkoilmaa ja säitä nähnyt ja kokenut polkupyöräni päätyi mulle käytettynä kaverin kaverin kautta. Ruosteinen kori on aika törkeen näkönen, ja ruosteessa on myös tuo penkin alla oleva tanko. Mutta hyvä tuolla on ajaa, kuusi vaihdettakin löytyy! Ja tosiaan maksoi vain 3000 jeniä (+500 jeniä rekisteröintiin). Laskin muuten, että viikon koulumatkoissa säästän 1280 jeniä, jos kuljen pyörällä. Ei se nyt niiiin paljon oo säästöä, mut esim kolmessa kuukaudessa tulee jo 150-200 euroa säästöä! Mitä kaikkea sillä rahalla voikaan ostaa!

En muista kirjoitinko syksyllä siitä meidän vuotavasta katosta. No, joka tapauksessa. Tuossa toisessa huoneessa oli katossa sellainen pieni musta aukko, josta kaatosateella vuoti vettä. Me valitettiin siitä tuonne vuokrafirmaan ja niiden talkkarit kävi kattoon sitä ja lupas tehdä asialle jotain. Ei ne kyllä tehny mitään, ja siksipä nyt vähän aikaa sitten kun oli sateisia päiviä, sieltä tuli taas vettä. No, ei muuta kuin taas valittamaan tuonne sedille, ja taas ne kävi katsomassa sitä ja lupasivat tehdä asialle jotain. Sovittiin sitten, että ne tänään tulee fiksaamaan sen reiän kun minä ja Sonja ollaan pois kotoa. Sanoin Sonjalle lähtiessä, että "No ne varmaan peittää sen jollain valkosella teipillä, ja ajattelee ettei ongelmaa ole, jos sitä ei nää." Arvaattekin varmaan millainen lopputulos odotti, kun palattiin kotiin. :D

Valkoista teippiä reiän päällä, mutta sen lisäksi kattoon on ilmestynyt mystinen luukku! Mitä se tarkoittaa? Se on niin pieni ettei siitä mahdu ihmistä, ehkä pää tai käsi, mut miten sen kautta voi mitään tehdä? En ymmärrä! Voin sanoo että mulla on huonot vibat tästä...

Tuolla nurkassa on nähtävissä se kastunut kohta, joka on peitetty teipillä. Epäilyttävää.

En myöskään oo tainnut laittaa ikinä mitään kunnon kuvia meidän kämpästä, joten tähän loppuun vielä pari sellaista.

Meidän polaroid-seinä! Myös nähtävillä tämän talon Kamidana, eli meidän tapauksessa The Internet!

MyRoom! Miettikää, oon kohta vuoden eläny talossa, jossa on maailman rumimman väriset verhot ja jonka ikkunoista ei näe ulos. 

Kirsikankukkien loistoa vielä kerran.