Kymmenen viikkoa.

Kummallista miten nopeasti aika täällä menee. Kun ajattelee sitä, että vuosi on kohta ohi, niin päällimmäisenä tunteena on lähinnä hämmennys. 

Aika Japanissa on kohta lopussa, enkä mä oo tehnyt kaikkea tai nähnyt kaikkea mitä haluaisin! Tuntuu, etten osaa japania niin hyvin kuin pitäisi! Ajatukset tulevaisuuden suhteenkaan ei tunnu yhtään selkeämmiltä kuin tänne lähtiessä: ei ole gradun aihetta selvillä, en tiedä mitä työtä haluan tehdä, eikä ajatus opinnoista syksyllä Helsingissä (josta vuorostaan moni tärkeä ystävä lähtee vuodeksi vaihtoon ulkomaille) innosta paljoakaan. Tiedostan kyllä sen, että ei kaikilla tarvitse olla kunnianhimoa ja halua tulla tutkijoiksi, jatko-opiskelijoiksi ja tohtoreiksi. Mutta jos jostain saisi sitä tietoa ja taitoa kirjoittaa edes se gradu. Ja mielellään ennen kuin oon ihan ikäloppu.

Niin, täällä se ikäkin nousee välillä kummastelun aiheeksi. Oon saanut kuulla olevani 超お姉ちゃん/chô-oneechan eli "toooosi isosisko". Tuo isosisko/vanhempi sisko -nimitys on siis usein käytetty vanhemmista naispuolisista henkilöistä. Eli siis ihmeteltiin, että jopas olen jo vanha. 25-vuotias on täällä sellainen ikä, että pitäisi olla jo hyvinkin kiinni työelämässä, mielellään myös naimisissa tai ainakin matkalla sinne. Suurin osa näistä Wasedankin ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoista on 19-20-vuotiaita, eli monet ihan lapsia vielä, vanhempiensa luona asuvia. Joten ei liene ihme, että välillä tuntuu elävänsä ihan eri maailmassa, kuin monet opiskelutoverit. Maailmankuva ja käsitys asioista on aika erilaisia. Tää varmaan osaltaan selittää sitä, miksi täältä Wasedasta ei ihan hirveästi ole löytynyt japanilaisia sydänystäviä tämän vuoden aikana. On toki ystäviä ja kavereita, joita näkee useammin kuin toisia, ja joiden kanssa tulee enemmänkin juteltua jne, mutta useimpien kanssa juttelu jää todella pinnallisiin aiheisiin. Mutta tällä erää ei enempää valitusta näistä ihmissuhteista japanilaisten kanssa. Voisin jatkaa aiheesta vähän pidempäänkin, teen sen sitten ehkä joskus myöhemmin. 

Pääpointti tänään siis se, että viime aikoina moni asia on tosiaan enemmän tai vähemmän mietityttänyt. Välillä en haluaisi millään tämän vuoden olevan ohi. Nähtävää, koettavaa ja opittavaa on täällä vaikka kuinka. Välillä kuitenkin haluaisin just nyt takaisin Suomeen. Mutta yleensä sen jälkeen tulee huono omatunto, sillä ihan niin kuin johonkin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluisi se, että ajatusten pitäisi olla luokkaa "Aaa kaikki Japanissa on niin ihanaa! Haluan jäädä tänne, Suomessa ei oo mitään. Tulee niiiiin ikävä kaikkia ja kaikkea täällä." Pitäisi nauttia enemmän kaikesta ja (mun inhokkisanonnan mukaisesti:) "ottaa kaikki irti" tästä vuodesta, eikä miettiä tulevaa.

Joka tapauksessa. Asiat on täällä kuitenkin ihan hyvin, Japani ja Tokio on edelleen kivoja ja mukavaa tekemistä riittää, joten no worries. On vain pysäyttävää aina välillä tajuta, kuinka lyhyt elämä on. 

Loppukevennyksenä mun Cheat Sheet yhtä koetta varten. Tiivistettynä kaikki mitä tarvitsee tietää YK:sta! Tätä kurssia vetävän proffan sanoin: Memorizing is a nice thing, but eventually everything you have memorized will vanish. The cheat sheet will remain. ♡

(P.S. Luin muuten vähän aikaa sitten Ilta-sanomien sivuilta jonku artikkelin, jossa kerrottiin "miksi vasenkätisyys pilaa elämän". No sen mukaan me murehditaan kuulemma enemmän kuin oikeakätiset, ja kulutetaan enemmän aikaa päätöksen tekemiseen. Ja tää on ainakin Sonjan mukaan havaittavissa mun kohdalla... Hmmmm, menisköhän tää nyt sen piikkiin?)

s t r e s s i

Lähtö lähenee!

Viisumi keikkuu kiltisti passin välissä, menolippu on taskussa ja kämppä Tokiossa odottaa. Viime päivityksen jälkeen on tosiaan kerenny tapahtua vaikka mitä. Wasedan asuntolasta tarjottiin huonetta, mutta pitkän harkinnan jälkeen päätettiin etsiä Sonjan kanssa yhteinen kämppä yksityisiltä markkinoilta. Ennakkovaroitteluista huolimatta homma ei ollutkaan niin mahdottoman vaikeaa, ja nyt meille on varattuna kaksio akselilta Shinjuku-Nakano. Niille, joille Tokion paikannimet ei sano mitään, kerrottakoon, että asunto on siis ihan mestoilta, myös sikäli, että koulumatkaa on sellanen vajaa neljä kilometriä. Hinta tosin on jotain semmosta että hirvittää, mut ei siitä enempää. Kaikista vaihtoon liittyvistä valmisteluista päällimmäisenä mielessä on kuitenkin sellanen pikku-pikkujuttu, jonka takia teki mieli heittää leikki kesken kokonaan, ja siitä lisää seuraavassa kappaleessa.

Tän vaihtohakuprosessin aikana meillä oli kerran jos toisenkin hieman vaikeuksia saada pyydettyjä ja tarvittavia ohjeita ja neuvoja meidän oman yliopiston vaihtokoordinaattorilta, mistä aiheutui melko lailla turhautumista ja negatiivisiä fiiliksiä meille hakijoille. Kyseiseen vaihtokoordinaattorin hommaan on viime kuussa vaihtunut uusi tyyppi, mutta vielä viimeisen tempun se edellinen kerkesi tehdä. Mulle jo helmikuussa luvattu (useiden tuhansien eurojen arvoinen) stipendi olikin annettu ihan toiselle ihmiselle sen koordinaattorin mokan seurauksena, ja koko juttu selvisi vasta noin kuukausi sitten. Tai virallisesti yliopiston mukaan kyseessä oli "informaatiokatkos", jonka seurauksena tällanen "ikävä" tilanne pääsi syntymään. Mutta kyllä mää tiiän, sen koordinaattorin moka se oli. Seurasi tietenkin paniikkia, itkua ja raivoa. Sellasta mukavaa pikku stressiä tähän kesään, ihanniinku ei ois muutenkin jo hermo kireellä tässä vaihtoon valmistautuessa. Kuitenkin, long story short: tein valituksen (koska mulla oli mustaa valkosella siitä stipendistä) ja yliopisto päätti korvata sen stipendin suuruisen summan mulle apurahana. Jeee, who's the winner?!

Totta puhuen, vaikka ton stipendijutun kanssa kaikki kääntyi parhain päin, ei tässä silti oo mikään voittajaolo. Omat fiilikset lähdön suhteen heittelee aika laidasta laitaan. Välillä oon innoissani ja mielelläni lähdössä. Varsinkin se, että meistä Sonjan kans tulee kämppiksiä, on huippujuttu! Ja oikeesti, vuosi Tokiossa, kuka ei ois fiiliksissä!? Kuitenkin enimmäkseen tähän lähtemiseen liittyy kauheaa stressiä. Oon just semmonen, että mua huolettaa vaan, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja asiathan todellakin voi mennä pieleen, se jos jokin on viimeaikoina kantapään kautta opittu! Kuten aiemmin sanoin, niin monta kertaa on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin koko vaihdon kanssa.
Mutta vaikka mää tässä nyt niin valitan, niin no worries, kyllä mää silti lähen sinne Japaniin. Lähteminen ei vaan oo helppoa.

Ai niin joo, meillä oli lähtöorientaatio-juttu yliopistolla tässä kuluneella viikolla. Siellä tuli taas niin paljon asiaa että alko ahdistamaan. Ja sitten siellä sanottiin, että jonkun tutkimuksen mukaan vaihdon ensimmäisten viikkojen aikana opiskelijoilla on yhtä korkea stressitaso, kuin silloin, kun tärkeä parisuhde päättyy/on päättynyt.
Voin jotenki kuvitella miltä ne ekat viikot Japanissa tuntuu.