Tämän päivän jännittäviä kokemuksia: kurssi-ilmoittautumisen ensimmäinen vaihe on tehty. Wasedan nettiportaali vaikuttaa vielä lähinnä yhtä sekavalta kuin HY:n alma ja weboodi. Mutta alustavat kurssivalinnat on nyt tehty, ja jännityksellä jään odottamaan, pääsenkö kaikille valitsemilleni kursseille. Tieto näistä tulee 23.9, ja luennot alkavat 26. päivä. Ensimmäisen opiskeluviikon aikana on mahdollisuus käydä katsastamassa ja testaamassa muitakin kiinnostavia kursseja, ja viikon lopulla on add&drop periodiksi kutsuttu aika, jolloin kursseja voi pudottaa ja lisätä, mikäli tämän ekan vaiheen valinnat eivät jostain syystä natsanneet tai muuten miellytä.
Alkuillasta suunnistettiin Sonjan kanssa Shibuyaan ja pienen kiertelyn jälkeen siirryttiin istumaan iltaa izakayaan eli japanilaistyyliseen baari/ravintolaan Tokiossa työharjoittelua tekevän kaverimme ja erään toisen suomalaistytön kanssa. Ja ennen kuin huomattiin, kello lähenteli jo puoltayötä. Täällä se meinaa sitä, että kohta on shuudenin aika, eli illan viimeisen junan. Tällä kertaa onneksi myös ehdittiin siihen vikaan metroon. Kokemus oli sinänsä ihan jännittävä. Juna oli aivan täynnä, ihmiset todellakin tunkivat ja puskivat, jotta kaikki mahtuisivat sisään. Sana "ahdas" sai ihan uuden merkityksen sen matkan aikana. Jossain vaiheessa tajusin, että olin joutunut kahden salarymanin väliin voileipä-asetelmaan, enkä tosiaankaan voinut liikkua senttiäkään. Mun leuka lähes nojasi edessä seisovan sedän olkapäähän, ja takaa tunsin vaan, että siinä oltiin ihan pylly vasten pyllyä jonkun toisen salaryman-sedän kanssa. Se oli aika...mielenkiintoista. :''/
Näitä shuuden-kokemuksia tulee varmaan lisää tässä vuoden aikana. Ja kaikkee muutakin jännää. Nyt on kuitenkin jo aika myöhä, joten taidan hipsiä tästä nukkumaan. Ensi kertaan sitten, oyasumit vaan kaikille!
16.9.2011
13.9.2011
Ihmeellisiä asioita.
Oon vähän miettinyt.
Ensinnäkin, miksi Japanissa missään ei voi istua? Missään ei ole penkkejä, ei kaupungilla tai juna-asemilla (paitsi ehkä yks joillekkin vanhuksille).
Ja toiseksi, roskikset! Miksi niitä ei ole missään? Täytyy kulkea joku pikkuroska kädessä tai taskussa ties kuinka kauan, ennenku jostain kombinin kulmalta saatat löytää roskiksen. Onkohan siinä joku et niitä ei kukaan kerkeis tyhjentää niin siks niitä ei ees laiteta kaupungille?
Roska-asiat muutenkin askarruttaa. Kaikki jäte pitäisi lajitella palaviin, palamattomiin, pahveihin jne (tätäkään en oo vielä täysin sisäistänyt). Ja nämä jätteet sit heivataan tiettyinä viikonpäivinä roskapusseissa kadunvarteen/johonkin paikkaan omassa naapurustossa, josta roska-autot käy ne keräämässä. Ja vaikka ne jätteet hengaakin siellä kadunvarressa, missään ei näy lokin lokkia nokkimassa ja levittelemässä niitä roskia!! Suomessa tää ei ois mahdollista, tai ainakaan Helsingissä. Mutta että ei lokkeja? Ihmeellistä!
Lisää uutta ja ihmeellistä: Mulla on nyt japanilainen puhelin! Jee! Ei tosin mikään himmee datauspuhelin, koska semmoset olis kalliita ja niihin tulee aina kahden vuoden kytky, jonka katkaisusta saa maksaa. Mut mailit ja tekstarit on vain 300 jeniä kuussa, mikä on aika jees. Enää tarttis vaan opetella käyttämään sitä puhelinta, he he. Numeroa tai puhelimen mailiosoitetta en tässä rupee jakelemaan, niitä voi sit kysyä facebookin, skypen tai suomipuhelimen kautta jos tahtoo. :)
Sitten, kuinka hassua, törmättiin Shibuyassa aivan sattumalta meidän kaveriin Shogoon. Sieltä se vain keskellä katua jostain väkijoukon keskeltä ilmestyi, mikä sattuma! Ei tällaisissa miljoonakaupungeissa käy noin. (Paitsi et on ennenki käyny, Asakusan turistikierroksella törmättiin kerran tuttuun. Ja oon kuullut et myös Kiinanmaalla samankaltaisia ihmeellisiä kohtaamisia on tapahtunut.) Mutta ensi maanantaina ollaan muutenkin aikeissa istua iltaa tämän kohtaamamme Shogon ja joidenkin muiden aiemmin Suomessa vaihdossa olleiden japanilaisten sekä parin muun suomalaisen tyypin kanssa. Kiva nähdä vanhoja tuttuja täällä pitkästä aikaa!
Ja ainiin, aiemmin tässä blogissa oli semmoset asetukset et kommentointi ei onnistu kuin rekisteröityneiltä käyttäjiltä, mut vaihdoin ne ja nyt kaikki voi käydä jättämässä kommentteja. Jee.
11.9.2011
sunnuntai.
Mua jännittää. Huomenna alkaa ensimmäiset orientaatiot yliopistolla. Suunnattiin siis aamupäivällä junalla Takadanobabaan, josta tarkoituksena oli varmistaa reitti Wasedan kampukselle huomista varten. Meillä oli ehkä liian isot odotukset meidän suunnistustaidoista, ja lopulta se oli pakko myöntää: oltiin eksyksissä. Pyörittiin ja käveltiin keskipäivän painostavassa kuumuudessa vaikka kuinka kauan löytämättä koskaan perille. Jotenkin päädyimme Nishi-Wasedan kampukselle, jossa jonkin vartijakopin setä ystävällisesti lahjoitti meille kartan ja ohjeisti kohti oikeaa kampusta.
Epäonnistuneen Waseda-kierroksen päätteeksi lähdettiin etsimään lisää kaikkea tarpeellista. Ja ostinkin ensimmäiset astiani!
Ja Muumilinjalla mennään: Pieni Muumipappa-lautanen ja japanilainen teemuki Pikku Myy -kuviolla. Lisäksi ostin myös pienen riisikulhon, joka ikävä kyllä ei ole Muumikuvioitu. Sonja osti myös kaksi Muumilautasta, isomman ja pienemmän, hieman eri kuvioilla kuin tuo mun. Siinä kaupassa, mistä nuo ostettiin, myytiin myös Arabian Muumi-mukeja. Hintaa niillä oli huimat 2900 jeniä, ja pohjassa oli aidon näköisestä Arabian logosta huolimatta tarra "Made in Thailand". :D
En kyllä vieläkään pääse juomaan sitä itse keitettyä aamukahvia parvekkeella, sillä etsinnöistä huolimatta (ja Japanin superkalliin hintatason takia) en raaskinut ostaa omaa mutteripannua. Sellainen pienin, yhden espressoannoksen pannu maksoi liki 3700 jeniä (eli n.36 euroa). Oon nyt kiinnittänyt aiempaa enemmän huomiota hintoihin, ja kaikki tuntuu olevan kalliimpaa kuin ennen.
Toinen huomioni kiinnittänyt asia on setsuden, eli sähkön säännöstely. Junissa, juna-asemilla tai ostoskeskuksissa ei tuuletukset pyöri enää yhtä kovalla kuin aiemmin. Toisaalta se ei haittaa, sillä viimeksi kun olin täällä kesällä, tuli hirveästä ilmastoinnista lähinnä flunssaa. Mutta ei tää kuumuuskaan oikein sovi suomalaiselle. Tää meidän asunto nimittäin on niiiin kuuma, että hengaillaan täällä enimmäkseen puolialasti. :'D Huoneistosta löytyy kyllä yksi ilmastointilaite, mutta sitä ei viitsi ton sähkön säännöstelyn takia koko ajan pitää täysillä. Ilmastointi on sitä paitsi vain toisessa, Sonjan huoneessa, joten päätettiin vaihdella huoneita sopivin väliajoin, jottei toinen jää kokonaan ilman ilmastointia/lämmitystä. Mun huoneessa on siis vain pöytätuuletin. Mutta kunhan ovet pitää auki, ja sen tuulettimen päällä, niin kyllä täällä melkeen pystyy olemaan. Jos on ilman vaatteita. Hahahhh.
Hmm. Tänä iltana oli tarkoitus mennä Taijan ja sen uusien kavereiden kanssa karaokeen, mutta aikataulut ei nyt oikeen natsanneet, joten se jäänee ensi kertaan. Tänään voisin muutenkin yrittää aikaista nukkumaanmenoa. Nukkumisesta puheenollen, löysin itselleni unikaverin! Nyt mun ei tarvitse enää nukkua yksin!
10.9.2011
Nakano raportoi, osa 1!
Noniin, täällä mää nyt oon!
Tänään on kolmas ilta Japanissa. Suursiivouksen uuvuttamina istutaan Sonjan huoneessa ja kumpikin läppäreiden äärellä, Sonja skypettää ja mä yritän saada jonkinsortin postausta aikaiseksi. Ja jääkaapissa kylmenee yhdet Asahit. :)
Keskiviikkona siis hyvästeltiin Suomi ja ystävät siellä. En muistanut (tai jaksanut) pahemmin päivitellä viime hetkinä Suomessa. Välillä koko lähteminen ahdisti ja tuntu melkeen vastenmieliseltä. Mut kai se vaikeus kertoi jotain myös siitä, että asiat oli aika hyvin sielläkin. No joka tapauksessa, täällä sitä nyt ollaan. Lento Helsingistä Tokioon oli pitkä ja kamala, en oikeestaan saanut nukuttua, korkeintaan torkahdin tunniksi-pariksi. Aamulla laskeuduttiin Naritaan, missä Wasedan tuutorit olivat kylttien kanssa vastassa. Tosin se koski vain Taijaa, sillä se pick-up palvelu on vain Wasedan asuntolassa majoittuville. Sonja ja minä jäätiin siis keskenämme pohtimaan, miten ja millä kulkuneuvolla kentältä olisi paras poistua. Lopulta suunnattiin Sonjan kanssa törkeän ison matkatavaravuoren kera kohti Nakanoa ja meidän asunnonvälittäjän toimistoa. Sekin matka oli pitkä ja kamala, eikä asioita yhtään helpottanut noin kolmenkymmenen asteen kuumankostea lämpötila. Mutta lopulta päästiin siis omaan kotiin, joka on japanilaisittain hyvin pieni ja kompakti. Kaksi huonetta ja pieni keittiö-ruokailutila sekä kylppäri-vessa yhdistelmä. Niin ja parveke! Juuri muita muistikuvia mulla ei tuosta ekasta päivästä olekaan.
Perjantaina meillä oli tarkoituksena suunnata heti aamupäivästä Ikeaan ostamaan kaikkea pientä ja tarpeellista tänne meidän asunnolle. Oltiin kuitenkin niin väsyneitä, että nukuttiinkin sellaset 14 tunnin yöunet ja herättiin vasta yhdentoista jälkeen, joten aikataulu kusi heti alkuunsa. Mutta Ikeaan me mentiin, ja rankka reissu siitäkin tuli. Ostettiin yhtä jos toista tarpeellista ja käytiin syömässä lihapullia ja perunoita (parasta lääkettä suomi-ikävään?). Paluumatka ei kyllä ollut yhtään miellyttävä. Tais olla ruuhka-aika, ja matka sieltä Chiban Ikeasta tänne toiselle puolen Tokiota kesti varmaan puolitoista tuntia. Ihmiset töni ja katsoi meitä kuin kukaan ei ois ikinä kantanu mitään isoja kasseja junassa. Vaikka oltiinhan me kai vähän typerä/hassu/outo näky, kaksi valkoista (tai punaista?) gaijin-tyttöä älyttömien kantamuksien kanssa.
Illalla lähdettiin Shinjukuun ja nähtiin Taijaa ekaa kertaa sen jälkeen, kun meidän tiet erkanivat Naritan lentokentällä. Tarkoituksena oli istua alas johonkin kivaan paikkaan, tilata kylmät juotavat ja vaihtaa kuulumisia. Jossain vaiheessa kaksi salarymania, toinen amerikkalainen ja toinen japanilainen, alkoi jutella meille kadulla, ja kohta huomattiin istuvamme ravintolassa syömässä tempuraa niiden kanssa. Ihan ok sinänsä, sillä ne maksoi suurimman osan siitä ateriasta, mutta ehkä oisin kuitenkin ollut mieluummin kolmestaan. Ja lopulta tultiin Sonjan kanssa siihen lopputulokseen, että se jenkki oli sen japanilaisen wingman ja yritti vähän auttaa sitä japanilaistyyppiä naisasioissa. No, ei napannut. :D Tällaisia juttuja on sattunut ennenkin täällä Japanissa, ja se on yks niistä ei niin kivoista puolista täällä. Ulkomaalaisena (ja varsinkin naisena) saa joskus kyseenalaista huomiota täällä. Koskaan ei voi oikeen tietää, millä motiiveilla ihmiset sua lähestyy.
Tämä lauantai vietettiin sitten kotitaloustöiden parissa. Varsinaisia kotivaimoja ollaankin; kuurattiin kaapit, kylppäri ja parveke sekä pestiin pari koneellista pyykkiä. Oma parveke on siitä mukava, että nyt sinne saa isommatkin pyykit kivasti kuivumaan. Täällä on pari ylimääräistä tosi kämästä pikku tuolia ja yks pieni pöytä, jotka ajateltiin myös viedä sinne partsille tulevia aamukahvihetkiä varten. Paitsi toistaiseksi meidän keittiöstä löytyy vain Sonjan Hattivattimuki. Mutta ehkä tähänkin asiaan tulee muutos lähiaikoina. :)
Mutta nyt ne Asahit aukeaa! Kyllä tämä japanielämä vielä tästä lähtee käyntiin, vaikka nyt onkin vielä melkolailla jetlag päällä, nappasin flunssan viime hetkillä Suomessa, kaikki tuntuu yhtäaikaa tutulta ja oudolta, ja ikävä ihmisiä Suomessa välillä onkin melkoinen. Onneks mulla on kuitenkin mummun kutomat villasukat! (Ja huom! KYLLÄ nukuin ne jalassa ekana yönä, vaikka sisälämpötila olikin varmasti lähempänä kolmeakymmentä!)
Tänään on kolmas ilta Japanissa. Suursiivouksen uuvuttamina istutaan Sonjan huoneessa ja kumpikin läppäreiden äärellä, Sonja skypettää ja mä yritän saada jonkinsortin postausta aikaiseksi. Ja jääkaapissa kylmenee yhdet Asahit. :)
Keskiviikkona siis hyvästeltiin Suomi ja ystävät siellä. En muistanut (tai jaksanut) pahemmin päivitellä viime hetkinä Suomessa. Välillä koko lähteminen ahdisti ja tuntu melkeen vastenmieliseltä. Mut kai se vaikeus kertoi jotain myös siitä, että asiat oli aika hyvin sielläkin. No joka tapauksessa, täällä sitä nyt ollaan. Lento Helsingistä Tokioon oli pitkä ja kamala, en oikeestaan saanut nukuttua, korkeintaan torkahdin tunniksi-pariksi. Aamulla laskeuduttiin Naritaan, missä Wasedan tuutorit olivat kylttien kanssa vastassa. Tosin se koski vain Taijaa, sillä se pick-up palvelu on vain Wasedan asuntolassa majoittuville. Sonja ja minä jäätiin siis keskenämme pohtimaan, miten ja millä kulkuneuvolla kentältä olisi paras poistua. Lopulta suunnattiin Sonjan kanssa törkeän ison matkatavaravuoren kera kohti Nakanoa ja meidän asunnonvälittäjän toimistoa. Sekin matka oli pitkä ja kamala, eikä asioita yhtään helpottanut noin kolmenkymmenen asteen kuumankostea lämpötila. Mutta lopulta päästiin siis omaan kotiin, joka on japanilaisittain hyvin pieni ja kompakti. Kaksi huonetta ja pieni keittiö-ruokailutila sekä kylppäri-vessa yhdistelmä. Niin ja parveke! Juuri muita muistikuvia mulla ei tuosta ekasta päivästä olekaan.
Perjantaina meillä oli tarkoituksena suunnata heti aamupäivästä Ikeaan ostamaan kaikkea pientä ja tarpeellista tänne meidän asunnolle. Oltiin kuitenkin niin väsyneitä, että nukuttiinkin sellaset 14 tunnin yöunet ja herättiin vasta yhdentoista jälkeen, joten aikataulu kusi heti alkuunsa. Mutta Ikeaan me mentiin, ja rankka reissu siitäkin tuli. Ostettiin yhtä jos toista tarpeellista ja käytiin syömässä lihapullia ja perunoita (parasta lääkettä suomi-ikävään?). Paluumatka ei kyllä ollut yhtään miellyttävä. Tais olla ruuhka-aika, ja matka sieltä Chiban Ikeasta tänne toiselle puolen Tokiota kesti varmaan puolitoista tuntia. Ihmiset töni ja katsoi meitä kuin kukaan ei ois ikinä kantanu mitään isoja kasseja junassa. Vaikka oltiinhan me kai vähän typerä/hassu/outo näky, kaksi valkoista (tai punaista?) gaijin-tyttöä älyttömien kantamuksien kanssa.
Illalla lähdettiin Shinjukuun ja nähtiin Taijaa ekaa kertaa sen jälkeen, kun meidän tiet erkanivat Naritan lentokentällä. Tarkoituksena oli istua alas johonkin kivaan paikkaan, tilata kylmät juotavat ja vaihtaa kuulumisia. Jossain vaiheessa kaksi salarymania, toinen amerikkalainen ja toinen japanilainen, alkoi jutella meille kadulla, ja kohta huomattiin istuvamme ravintolassa syömässä tempuraa niiden kanssa. Ihan ok sinänsä, sillä ne maksoi suurimman osan siitä ateriasta, mutta ehkä oisin kuitenkin ollut mieluummin kolmestaan. Ja lopulta tultiin Sonjan kanssa siihen lopputulokseen, että se jenkki oli sen japanilaisen wingman ja yritti vähän auttaa sitä japanilaistyyppiä naisasioissa. No, ei napannut. :D Tällaisia juttuja on sattunut ennenkin täällä Japanissa, ja se on yks niistä ei niin kivoista puolista täällä. Ulkomaalaisena (ja varsinkin naisena) saa joskus kyseenalaista huomiota täällä. Koskaan ei voi oikeen tietää, millä motiiveilla ihmiset sua lähestyy.
Tämä lauantai vietettiin sitten kotitaloustöiden parissa. Varsinaisia kotivaimoja ollaankin; kuurattiin kaapit, kylppäri ja parveke sekä pestiin pari koneellista pyykkiä. Oma parveke on siitä mukava, että nyt sinne saa isommatkin pyykit kivasti kuivumaan. Täällä on pari ylimääräistä tosi kämästä pikku tuolia ja yks pieni pöytä, jotka ajateltiin myös viedä sinne partsille tulevia aamukahvihetkiä varten. Paitsi toistaiseksi meidän keittiöstä löytyy vain Sonjan Hattivattimuki. Mutta ehkä tähänkin asiaan tulee muutos lähiaikoina. :)
Mutta nyt ne Asahit aukeaa! Kyllä tämä japanielämä vielä tästä lähtee käyntiin, vaikka nyt onkin vielä melkolailla jetlag päällä, nappasin flunssan viime hetkillä Suomessa, kaikki tuntuu yhtäaikaa tutulta ja oudolta, ja ikävä ihmisiä Suomessa välillä onkin melkoinen. Onneks mulla on kuitenkin mummun kutomat villasukat! (Ja huom! KYLLÄ nukuin ne jalassa ekana yönä, vaikka sisälämpötila olikin varmasti lähempänä kolmeakymmentä!)
14.8.2011
s t r e s s i
Lähtö lähenee!
Viisumi keikkuu kiltisti passin välissä, menolippu on taskussa ja kämppä Tokiossa odottaa. Viime päivityksen jälkeen on tosiaan kerenny tapahtua vaikka mitä. Wasedan asuntolasta tarjottiin huonetta, mutta pitkän harkinnan jälkeen päätettiin etsiä Sonjan kanssa yhteinen kämppä yksityisiltä markkinoilta. Ennakkovaroitteluista huolimatta homma ei ollutkaan niin mahdottoman vaikeaa, ja nyt meille on varattuna kaksio akselilta Shinjuku-Nakano. Niille, joille Tokion paikannimet ei sano mitään, kerrottakoon, että asunto on siis ihan mestoilta, myös sikäli, että koulumatkaa on sellanen vajaa neljä kilometriä. Hinta tosin on jotain semmosta että hirvittää, mut ei siitä enempää. Kaikista vaihtoon liittyvistä valmisteluista päällimmäisenä mielessä on kuitenkin sellanen pikku-pikkujuttu, jonka takia teki mieli heittää leikki kesken kokonaan, ja siitä lisää seuraavassa kappaleessa.
Tän vaihtohakuprosessin aikana meillä oli kerran jos toisenkin hieman vaikeuksia saada pyydettyjä ja tarvittavia ohjeita ja neuvoja meidän oman yliopiston vaihtokoordinaattorilta, mistä aiheutui melko lailla turhautumista ja negatiivisiä fiiliksiä meille hakijoille. Kyseiseen vaihtokoordinaattorin hommaan on viime kuussa vaihtunut uusi tyyppi, mutta vielä viimeisen tempun se edellinen kerkesi tehdä. Mulle jo helmikuussa luvattu (useiden tuhansien eurojen arvoinen) stipendi olikin annettu ihan toiselle ihmiselle sen koordinaattorin mokan seurauksena, ja koko juttu selvisi vasta noin kuukausi sitten. Tai virallisesti yliopiston mukaan kyseessä oli "informaatiokatkos", jonka seurauksena tällanen "ikävä" tilanne pääsi syntymään. Mutta kyllä mää tiiän, sen koordinaattorin moka se oli. Seurasi tietenkin paniikkia, itkua ja raivoa. Sellasta mukavaa pikku stressiä tähän kesään, ihanniinku ei ois muutenkin jo hermo kireellä tässä vaihtoon valmistautuessa. Kuitenkin, long story short: tein valituksen (koska mulla oli mustaa valkosella siitä stipendistä) ja yliopisto päätti korvata sen stipendin suuruisen summan mulle apurahana. Jeee, who's the winner?!
Totta puhuen, vaikka ton stipendijutun kanssa kaikki kääntyi parhain päin, ei tässä silti oo mikään voittajaolo. Omat fiilikset lähdön suhteen heittelee aika laidasta laitaan. Välillä oon innoissani ja mielelläni lähdössä. Varsinkin se, että meistä Sonjan kans tulee kämppiksiä, on huippujuttu! Ja oikeesti, vuosi Tokiossa, kuka ei ois fiiliksissä!? Kuitenkin enimmäkseen tähän lähtemiseen liittyy kauheaa stressiä. Oon just semmonen, että mua huolettaa vaan, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja asiathan todellakin voi mennä pieleen, se jos jokin on viimeaikoina kantapään kautta opittu! Kuten aiemmin sanoin, niin monta kertaa on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin koko vaihdon kanssa.
Mutta vaikka mää tässä nyt niin valitan, niin no worries, kyllä mää silti lähen sinne Japaniin. Lähteminen ei vaan oo helppoa.
Ai niin joo, meillä oli lähtöorientaatio-juttu yliopistolla tässä kuluneella viikolla. Siellä tuli taas niin paljon asiaa että alko ahdistamaan. Ja sitten siellä sanottiin, että jonkun tutkimuksen mukaan vaihdon ensimmäisten viikkojen aikana opiskelijoilla on yhtä korkea stressitaso, kuin silloin, kun tärkeä parisuhde päättyy/on päättynyt.
Voin jotenki kuvitella miltä ne ekat viikot Japanissa tuntuu.
Viisumi keikkuu kiltisti passin välissä, menolippu on taskussa ja kämppä Tokiossa odottaa. Viime päivityksen jälkeen on tosiaan kerenny tapahtua vaikka mitä. Wasedan asuntolasta tarjottiin huonetta, mutta pitkän harkinnan jälkeen päätettiin etsiä Sonjan kanssa yhteinen kämppä yksityisiltä markkinoilta. Ennakkovaroitteluista huolimatta homma ei ollutkaan niin mahdottoman vaikeaa, ja nyt meille on varattuna kaksio akselilta Shinjuku-Nakano. Niille, joille Tokion paikannimet ei sano mitään, kerrottakoon, että asunto on siis ihan mestoilta, myös sikäli, että koulumatkaa on sellanen vajaa neljä kilometriä. Hinta tosin on jotain semmosta että hirvittää, mut ei siitä enempää. Kaikista vaihtoon liittyvistä valmisteluista päällimmäisenä mielessä on kuitenkin sellanen pikku-pikkujuttu, jonka takia teki mieli heittää leikki kesken kokonaan, ja siitä lisää seuraavassa kappaleessa.
Tän vaihtohakuprosessin aikana meillä oli kerran jos toisenkin hieman vaikeuksia saada pyydettyjä ja tarvittavia ohjeita ja neuvoja meidän oman yliopiston vaihtokoordinaattorilta, mistä aiheutui melko lailla turhautumista ja negatiivisiä fiiliksiä meille hakijoille. Kyseiseen vaihtokoordinaattorin hommaan on viime kuussa vaihtunut uusi tyyppi, mutta vielä viimeisen tempun se edellinen kerkesi tehdä. Mulle jo helmikuussa luvattu (useiden tuhansien eurojen arvoinen) stipendi olikin annettu ihan toiselle ihmiselle sen koordinaattorin mokan seurauksena, ja koko juttu selvisi vasta noin kuukausi sitten. Tai virallisesti yliopiston mukaan kyseessä oli "informaatiokatkos", jonka seurauksena tällanen "ikävä" tilanne pääsi syntymään. Mutta kyllä mää tiiän, sen koordinaattorin moka se oli. Seurasi tietenkin paniikkia, itkua ja raivoa. Sellasta mukavaa pikku stressiä tähän kesään, ihanniinku ei ois muutenkin jo hermo kireellä tässä vaihtoon valmistautuessa. Kuitenkin, long story short: tein valituksen (koska mulla oli mustaa valkosella siitä stipendistä) ja yliopisto päätti korvata sen stipendin suuruisen summan mulle apurahana. Jeee, who's the winner?!
Totta puhuen, vaikka ton stipendijutun kanssa kaikki kääntyi parhain päin, ei tässä silti oo mikään voittajaolo. Omat fiilikset lähdön suhteen heittelee aika laidasta laitaan. Välillä oon innoissani ja mielelläni lähdössä. Varsinkin se, että meistä Sonjan kans tulee kämppiksiä, on huippujuttu! Ja oikeesti, vuosi Tokiossa, kuka ei ois fiiliksissä!? Kuitenkin enimmäkseen tähän lähtemiseen liittyy kauheaa stressiä. Oon just semmonen, että mua huolettaa vaan, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja asiathan todellakin voi mennä pieleen, se jos jokin on viimeaikoina kantapään kautta opittu! Kuten aiemmin sanoin, niin monta kertaa on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin koko vaihdon kanssa.
Mutta vaikka mää tässä nyt niin valitan, niin no worries, kyllä mää silti lähen sinne Japaniin. Lähteminen ei vaan oo helppoa.
Ai niin joo, meillä oli lähtöorientaatio-juttu yliopistolla tässä kuluneella viikolla. Siellä tuli taas niin paljon asiaa että alko ahdistamaan. Ja sitten siellä sanottiin, että jonkun tutkimuksen mukaan vaihdon ensimmäisten viikkojen aikana opiskelijoilla on yhtä korkea stressitaso, kuin silloin, kun tärkeä parisuhde päättyy/on päättynyt.
Voin jotenki kuvitella miltä ne ekat viikot Japanissa tuntuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)